Huipun on annettava loistaa

Kuten tunnettua, jäävuoresta on näkyvissä vain pieni osa, huippu ja valtaosa siitä on pinnan alla. Tämä pätee hyvin myös moneen urheilulajiin. Huipulle pääsemiseksi on aloitettava aktiivinen liikunta varhain ja työtä on tehtävä valtava määrä, myös väsymystä vastaan. Yhä korkeamalle pyrittäessä myös omaehtoinen kurinalaisuus lisääntyy ja sen myötä kieltäytyminen asioista, joista valtaosa meistä tavallisista ei osaa olla ilman. Lahjakkuus auttaa, mutta se ei yksin riitä.

Huipulle ei pääse yksinään, vaan taustalla tarvitaan tukiverkkoja. Näitä pitää olla sekä taidon että tahdon kehittämiseksi. Taidon kehittäminen on helpompi hahmottaa. Hyvää valmennusta, paljon käytännön toimintaa, tasokkaat vastustajat, hyvät välineet ja riittävästi aikaa. Tahtopuoli on abstraktimpi. Kaikki lähtee omasta motivaatiosta, itsetuntemuksesta ja kunnianhimosta, joita ilman huipulle ei pääse. Mutta siihen vaikuttavat paljon myös ulkoiset tekijät. Vanha suomalainen sanonta ”työ tekijäänsä kiittää”, pätee oman motivaation tyydyttämiseen, mutta se ylimääräinen voima, jolla huippusaavutuksiin ylletään, tarvitsee energiakseen myös arvostusta.

Arvostus on pienen urheilulajin ongelma, mutta samalla myös sen mahdollisuus. Aloitetaan jälkimmäisestä. Suomessa pidettiin kaikin puolin onnistuneet naisten jääkiekon maailmanmestaruuskisat. Suomen taistelumenestys vahvempiaan vastaan oli urheiluviihdettä parhaimmillaan. Sen näyttäminen ja huomioiminen – peleistä pelaajiin – osoitti arvostusta ja siitä jäi pysyvä jälki. Hyvä näin, ja jokainen naisurheilun nosto tukee myös muita naisurheilulajeja.

Entä sitten oma lajimme, ringette? Vaikka arviotani voi pitää puolueellisena, pidän ringettemaajoukkueemme tasoa kokonaisuutena naisleijonia korkeampana. Takavuosina ero oli jopa huomattavan suuri eduksemme. Myös se, että viimeisten kahden vuosikymmenen aikana maailmanmestaruuspokaali on vain kerran matkannut Kanadaan, on häkellyttävä urheilusuoritus. Se, että Kanada ei saa aivan eri luokkaa olevasta harrastajamäärästään enempää irti, voi johtua monesta tekijästä. Yksi lienee kotoinen SM-sarjamme. Huippupelaajamme saavat läpi kauden kovia pelejä jo kotimaassa. Pelaajiemme taidot ja kehittyminen ovat jatkuvasti huippuvalmennuksemme nähtävissä.

Entä se arvostus. ”Isossa” julkisuudessa MM-tulokset ovat näkyneet, vaikkakin aivan liian vähän. Korkeatasoinen SM-sarjamme viime vuosina tuskin lainkaan. Tapahtumien järjestelyt, viestintä ja näiden tuki näyttäytyvät usein harrastelijatasoisina. Vaikka seurat panostaisivat edustusjoukkueisiinsa, joutuvat myös pelaajat osallistumaan kustannuksiin. Amatööriurheilussa – ja varsinkin pienissä lajeissa – tämä on pysyvä tilanne. Mutta aivan terävintä huippua pitäisi tarkastella eri tavalla ja näin on jatkossa myös pyrittävä tekemään.

Kysyin tänään maajoukkueleirille osallistuvilta pelaajilta, haluaisivatko he, että seuraavat maailmanmestaruuskisat järjestettäisiin Suomessa. Yhtään kättä ei noussut. Vaihtoehto ”muualla Euroopassa” sai suuren kannatuksen. En osannut heti lähteä kysymään syitä, mutta jatkokeskusteluista löytyi useita kytkentöjä arvostukseen. Arvostukseen lajin ulkopuolella, mutta myös sen sisällä.

Tässä on iso työsarka edessä, mutta ainakin yksi asia on kirkastettava heti: kun maatamme edustamaan lähtevät pelaajat ovat useita vuosia, jopa vuosikymmeniä, kehittäneet taitojaan ammattimaisesti, vähintä, mitä heidän tukiverkostonsa voi tehdä, on pitää heidän huippusuorituksensa puitteet ammattimaisina. Kun huippupelaajat osoittavat kentällä taitonsa, meidän tukiverkostoon kuuluvien on osoitettava heille arvostuksemme. Tämä ei koske pelkästään kerran kahdessa vuodessa pidettäviä maailmanmestaruuskisoja. Tämä ei ole tukiverkostolle taitokysymys. Järjestelyt kyllä osataan ja hyviä malleja on riittävästi tarjolla. Tahto riittää. Tehdään huippu näkyvämmäksi, annetaan sen loistaa.

Liittohallituksen tärkein tehtävä

Liittohallitus on jäsenten valitsema joukko luottamuksen arvoisiksi arvioimia ihmisiä, joiden tehtävänä on toimeenpanna jäsenistön syksyn liittokokouksessa tekemät päätökset. Näistä kaksi keskeisintä ovat toimintasuunnitelma ja talousarvio. Kun liiton tarkoituksen toteuttamisessa ensimmäinen kohta on ”huolehtimalla jäsentensä toimintaedellytysten kehittymisestä”, on hallituksen pääasiallinen toimenkuva valmis. Tiivistettynä: mitä aiomme tehdä seuraavana vuonna, jotta jäsenemme onnistuvat. Sitä seuraavana keväänä sitten katsotaan, mitä saatiin aikaan.

Jäsenten onnistuminen tarkoittaa sitä, että liittoomme kuuluvat yhdistykset kehittyvät. Kehittyminen tarkoittaa harrastajamäärän kasvamista, taloudellisten edellytysten paranemista, osaamistason nousua, ulkoista arvostusta, tiivistynyttä yhteishenkeä ja kykyä toimeenpanna uusia ideoita porukan innostamiseksi viemään asioita eteenpäin. Jäsenten onnistumisen tukemisen pitää näkyä liiton toimintasuunnitelmassa ja talousarvio on tärkein työkalu sen mahdollistamiseksi. Tämä on hallituksen tärkein tehtävä ja sen onnistuminen mitataan liiton jäsenten onnistumisen summana. Jos summa ei muutu, ei ole onnistuttu.

Pohtimatta sen enempää syitä siihen, miksi lajiemme tilanne on sellainen kuin se on, on helppo kuitenkin todeta, että onnistumisesta ei liittojohdon tasolla kannata kovin isoilla kirjaimilla puhua. Tätä ei pidä ymmärtää väärin. Hyvää työtä on tehty usealla tasolla erilaisissa asioissa ja perustoiminnat pyörivät. On kohtuullista myös todeta, ettei rajallisilla voimavaroilla kannata liian korkealle kurkotella. Mutta jos vuodesta toiseen toimitaan samalla tasolla ja samojen haasteiden parissa, nousee mieleen vääjäämättä ajatus siitä, että joko asioita ei tehdä oikein tai sitten ei tehdä oikeita asioita.

Tällä kohden liittohallituksen rooli ja merkitys korostuu. Onko tilannekuva kentältä oikea? Osataanko arvioida jäsenten toimintaedellytyksiä? Hahmotetaanko niitä muutoksia, jotka yhteiskunnassamme vaikuttavat liikuntaan ja urheiluun? Tunnetaanko yhteistyötahojemme tavoitteita ja osataanko vastata niihin? Onko liitto- ja lajikuvamme selkeä ja kiinnostava? Osataanko edistää toimintaamme eri vaikutuskanavissa? Hallitaanko muutostilanteet? Osataanko tarttua tilaisuuteen ja uudistua? Tämän kokoisia kysymyksiä voidaan esittää enemmänkin.

Olennaisinta on kuitenkin pohtia, mitä liittohallitukselta edellytetään tässä ja nyt. Jäsenet päättävät sen syksyn liittokokouksessa. Kun toimintasuunnitelma ja talousarvio on hyväksytty ja hallituksen jäsenet on valittu, ovat jäsenet samalla tehneet päätöksensä siitä, millaista tukea toimintaedellytysten kehittämiseksi on seuraavana vuonna tarjolla. Jos asiat näyttävät samalta kuin ennenkin, ne todennäköisesti ovat myös sitä. Jos jäsenet näin päättävät, sen mukaan mennään. Jos kuitenkin jotain uutta halutaan, on hyvä muistaa lausahdus ”mikään ei muutu, jos kukaan ei suutu”.

Kaikki tekeminen on viestintää

Ringeten lajiryhmän johtaja Laura Kontto on yhdessä Pia Koskisen kanssa tehnyt viime vuonna laajan tutkimuksen lajiemme viestinnästä. Tutkimuksen tulokset olivat kiinnostavia, hyvässä ja pahassa. Vaikka mieleni tekisi lainata tutkimustuloksia, en sitä tee, koska muutoin tämä pohdinta laajenisi lukukelvottomaksi. Suosittelen kuitenkin tutkimusta varsinkin niille lajiemme toimihenkilöille, joiden toimenkuvaan lajiemme hyvinvointi liittyy. Kaikilla tasoilla.

Oma seurakokemukseni tulee Keski-Uudeltamaalta, missä ulkoinen viestintä tarkoitti säännöllistä yhteydenpitoa aluelehtiin ja erityisesti siihen yhteen toimittajaan, joka teki juttuja urheilupalstalle. Kun hän ilmestyi hallille, joku meni aina hänen luokseen ja tarjosi kahvit, jos vain mahdollista. Ja aina valiteltiin, että juttuja on vähän harvakseen, vaikka meillä seurassa tapahtui niin paljon. Jos laittaa asian näin jälkikäteen mittakaavaan, seura sai enemmän palstatilaa kuin oikeastaan kohtuudella voisi olettaa.

Seuran sisällä tehtiin pientä kuukausitiedotetta, joka oli A5-kokoon taitettu kaksipuolinen aanelonen. Se jaettiin pelaaja- ja toimihenkilömäärän määrän mukaan heidän lokeroihinsa jäähallilla. Pääosassa olivat eri joukkueiden tapahtumat. Meidänkin seuramme oli aika joukkuekeskeinen ja harvemmat tiesivät, mitä naapurijoukkueessa tapahtui. Enemmän joskus kiinnosti se, mitä naapuriseuran saman ikäluokan joukkueessa oli meneillään. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin suomalaisen epäsuora kiitos, jonka saattoi saada hyllyä täyttäessä kommentilla ”johan tätä on odoteltukin”.

Kummassakaan viestinnässä ei ollut strategiaa, suunnitelmaa tai erityisempää painopistettä; edustusjoukkueen ottelumenestystä lukuun ottamatta. Kaikesta kerrottiin. Onnistumisia hehkutettiin. Uuden tekeminen kiinnosti. Nimiä toisteltiin, että tulisivat tutuiksi. Pelaajat jakoivat kausijulkaisuja lähes jokaiseen postilaatikkoon. Luistelukouluikäisille lähettiin oma kutsu ja lupaus muutamasta maksuttomasta kerrasta hallilla. Seuran lisenssimäärä kaksinkertaistui ja vuoden seurapalkintokin käytiin pokkaamassa liittokokouksessa. Hyviä juttuja ja hienoa porukkaa.

Kun sitten tehtiin erilaisia juttuja ja niistä kerrottiin, syntyi sellainen käsitys, että seurassa tapahtuu. Ulkoisesti ja sisäisesti. Ja sitten tapahtui enemmän, kun kerran oli seura, jossa tapahtuu. Olisi tapahtunut varmaan ilman viestintääkin, mutta juuri se mahdollisti kasvun. Toimihenkilömäärä lisääntyi. Junnut tulivat seuraamaan isompiensä pelejä. Ristiriidat, joita aina vapaaehtoistoimintaan sisältyy, vähenivät olennaisesti. Ja varmaan muutakin, jota en enää muista. Mutta keskeisin viesti tässä on se, että kaikki vuoropuhelu on viestintää. Eikä sitä voi koskaan tehdä liikaa. Ilman hyvää viestintää mielikuvat ohjaavat keskustelua. Ja silloin vire on todennäköisesti kielteisempi kuin toivottaisiin. Ei muuta kuin viestimään!

YouTubella maailmanmestariksi

Kenialainen keihäänheittäjä Julius Yego nousi lähes tuntemattomuudesta keihäänheiton maailmanmestariksi vuonna 2015. Koska Keniassa ei ollut saatavissa kunnollista lajivalmennusta, hän opetteli tekniikan katsomalla huippuheittäjien suorituksia YouTubelta, pyrkien toistamaan niitä. Tarina on paitsi uskomaton, myös tosi. Olisiko tässä jotain meillekin?

Kerron esimerkin: autostani puhkesi rengas tuodessani puolisoani kotiin ladyringettepelistä Sipoosta. Vararengas oli paineilmalla täytettävä versio. Mutta tulos alkoi näyttää erikoisesta; rengas täyttyi toispuoleisesti. Homma seis ja ammattilainen paikalle. Hänkin lopetti kesken ja korjasi vaurion paikan päällä. Kaikki hyvin? Soitin merkkihuoltoon. He eivät olleet koskaan täyttäneet kyseistä vararengastyypiä eivätkä tienneet, miten se käyttäytyisi. Haloo! Nettilouhinta ja YouTube auttoi asiassa. Kun vain sitkeästi jatkaa paineen laittamista, rengas pullahtaa lopuksi oikean näköiseksi.

Vanha työpaikkani Puolustusvoimat uudistaa isosti koulutustaan. Yksi tärkeä apu löytyy aivan samasta periaatteesta. He tekevät muutaman minuutin videoita. Näitä on tehty yhdessä vuodessa jo yli tuhat ja niistä satoja on otettu käyttöön koulutuksessa hyvin tuloksin. Aikaa säästyy, kun varusmiehet oppivat asioita ilman kirjoja ja ilman kouluttajaa. Tavalla, johon he ovat jo tottuneet ja välineellä, joka on heillä aina mukanaan. Mikä parasta, valtaosa kuvauksesta ja editoinnista on varusmiesten itsensä tekemää.

Joko ajatukseni alkaa hahmottua?

Hyötyisimmekö me siitä, että lajeistamme tehtäisiin muutakin kuin satunnaisia videoita ja niitä käytettäisiin muuhunkin kuin pelitilanteiden analysointiin ja taktiikan hiomiseen? Entä jos niistä koottaisiinkin videopankki, joka olisi kaikkien käytössä. Voisiko yksittäinen harrastaja oppia paremmin luistelemaan, syöttämään, laukaisemaan tai torjumaan maalilla, jos hän näkisi vaikka kymmeniä kertoja esimerkin siitä, miten näissä tilanteissa pitäisi toimia? Nousisiko valmennuksen teho ja taso, jos pelaajat katsoisivat ennen harjoituksia valmentajan suosittelemia videoita ja niitä sitten toistettaisiin itse harjoituksessa? Ihan vaikka yksittäisestä toistosta monimutkaisempaan harjoituskuvioon. Saisimmeko arvokasta jääaikaa käännettyä puhumisesta ja seisomisesta tekemiseen?

En tiedä, mutta olen aika varma, että erityisesti nuoremmat harrastajamme ottaisivat tällaisen vastaan luontevasti ja nopeasti. Uskon myös, että omasta joukostamme löytyisivät helposti videokuvaajat, kun kaikilla on laite siihen ja kokemustakin. Sitten vaan innokkaimpia editoijia hakemaan ja osoittamaan paikka, josta muutkin löytävät videon, niin koko juttu on paketissa.

Löytyisiköhän joukostamme joku, joka näyttäisi esimerkkiä ja kertoisi myös muille, miten helposti voisimme nostaa tällä tavalla tekemisiämme ”next levelille” ja siten paitsi osaamistamme, myös lajiemme arvostusta? Tulisiko sitä kautta myös lisää kovasti kaipaamaamme näkyvyyttä? Lajeistamme ringetessä Suomi on tällä vuosituhannella menettänyt maailmanmestaruuden vain kerran. Ehtisimmekö varmistaa, ettei Kanada keksisi ennen meitä, miten YouTubella tullaan maailmanmestariksi?

Anna hyvän kiertää

Olen etuoikeutettu siinä suhteessa, että olen aikuisiässäni saanut kokea teknologisen kehityksen taskulaskimesta Facebookiin. Hankin vuosikymmeniä sitten ökykalliin HP-25 -laskimen, jossa oli kummallinen, mutta tehokas ohjelmointikieli. Oppaan lopussa todettiin, että tämän laitteen käytön ainoan rajan asettaa oma mielikuvituksesi.

Noh, mielikuvitukseni ei olisi riittänyt siihen, mitä olen ehtinyt nähdä. Eikä se riitä siihenkään, mitä kaikkea en pysty näkemään. En varmaankaan ole ainoa. Sosiaalinen media on muokannut toimintatapojamme enemmän kuin osasimme arvata.

Vaikka minulla on ollut mahdollisuus edetä teknologian aallonharjalla, niin sanottuna varhaisena omaksujana, yllätyn jatkuvasti siitä, miten nopeasti viestinnän aallot syntyvät, hiipuvat ja vaihtavat suuntaansa. Viestintätsunameista, joilla kokonaisia kansakuntia ravistellaan, puhumattakaan.

Miten tämä sitten liittyy omiin lajeihimme? Meillä on valittavanamme sosiaalisessa mediassa kaksi pääpolkua: myönteinen ja kielteinen. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Kyseessä on se vanha tuttu lasi, joka on puoleksi täyttä tai puoleksi tyhjä, riippuen katsojasta.

Valtaosa niistä viesteistä, jotka saavat sosiaalisessa mediassa paljon huomiota – tykkäyksiä ja jakoja -ovat kielteisiä. Ne voimistavat sensaatiohakuisten medioiden viestejä ja saavat voimansa ihmisten sisäänrakennetusta tyytymättömyydestä. Meillä kaikilla on sitä jonkun verran ja on aika pitkälle oma valintamme, kuinka paljon vapautamme sitä ulospäin.

Kävin eilen hyvän keskustelun pitkäaikaisen urheiluvaikuttajan kanssa. Hän ei lakkaa hämmästelemästä sitä, miten paljon liikunnan ja urheilun parissa kuvitellaan jotain voitettavan riidoilla, ääntä korottamalla ja kaivautumalla syvemmälle omiin poteroihin. Kaikkein vahingollisinta on nostattaa kielteisten energioiden aaltoja ”toisinajattelijoita” vastaan. Samalla hän piti lajeistamme ja hämmästeli erityisesti sitä, ettei ringette ole onnistunut saamaan suurempia määriä harrastajia pariinsa.

Toivoisin, että olisimme tässä suhteessa parempia. Viestintä on tunnistettu yhdeksi tärkeimmistä painopistealueistamme. Viestintää on monenlaista, mutta onnistunut viestintä lähtee vastaanottajan tarpeiden ja toiveiden tuntemisesta. Paljon on jo tehty, erityisesti sisäisesti – lajien parissa – mutta parantamisen varaakin on.

Erityisen haastavaa on viestiä ulospäin, sellaisille ihmisille, jotka eivät lajejamme tunne, mutta saattaisivat olla niistä kiinnostuneita. Tässä suhteessa on enemmän tekemisen tarvetta. Yksi asia kuitenkin on selvä: jos oma lasimme on puoleksi tyhjä, ulkopuolinen ei näe siinä mitään. Siksi on ratkaisevan tärkeää, että katsomme huolella kaikille avoimia medioitamme ja pyrimme siihen, että niistä saisi sen mielikuvan, joka saa meidät innostumaan upeista lajeistamme. Niiden rinnalla on tärkeää, että palautekanavat ovat kunnossa. Vain epäkohtiin puuttumalla voimme kehittyä. Mutta antautumalla kielteisten viestien lumoihin häviämme mediapelin ennen kuin se on alkanut.

Näinpä yksinkertainen toiveeni jo tässä vaiheessa on: annetaan hyvän kiertää. Kerrotaan onnistumisista, hienoista kokemuksista, mahtavista pelikavereista, uusista tapahtumista, annetaan vastustajalle palautetta tiukasta voitosta hyvän pelin jälkeen, kiitetään erotuomareita siitä, että auttoivat meitä olemaan purkamatta turhautumistamme tappion hetkellä ja huoltajaa siitä, että jaksoi raahata tavaroitamme, kun me emme enää jaksaneet. Luetteloa voi jatkaa helposti vaikka miten pitkäksi. Kunhan vain huomaamme arjessamme kaiken sen hyvän, joka tekee lajeistamme meille tärkeän, lasimme alkaa näyttää aika täydeltä.

Liittojohto on aktivoitu

Kesäaika on mahdollisimman haastava talvilajien toimintojen aktivoimiselle. Lomat tuovat lisähaasteensa. Kun näin on, on ollut hienoa kokea se, miten sekä hallitus että liiton toimisto ovat lähteneet auttamaan miestä mäessä. Kiitokset siitä kuuluvat kaikille, mutta erityisesti Marja Saleniukselle, joka on tarjonnut taustatietoja ja kommenttejaan viikonpäivää ja kellonaikaa katsomatta.

Olemme istuneet toimiston porukan kanssa kokoamassa kiireisimpiä asioita ja päivittämässä haalistunutta tilannekuvaani. Olemme pitäneet hallituksen ensimmäisen kokouksen, jossa saimme purettua ison rytökasallisen asioita ja työn alle kiireellisimpiä tekemisiä. Välttämättömiin tekemisiin tartuttiin niin hyvin, että uskon meidän saavan tämän välivaiheen hoidettua kunnialla.

Välivaiheella tarkoitan aikaa ilman vakituista toiminnanjohtajaa. Ilman emme pärjää mitenkään. Olisi hyvä, jos löytäisimme henkilön, jonka sydän sykkii lämpimänä jääurheilulle sekä saa tukea kylmän viileästä ja tavoitteellisesta johtamisesta. Ja tämä tiiviissä ja rakentavassa yhteistyössä koko kenttämme sekä kumppaniemme kanssa. Ei helppo pesti.

Hallituksessa olemme keskustelleet strategiasta. Nykyisemme – ja päättymässä oleva – kuvaa hyvin laajasti toimintamme monimuotoisuutta ja erilaisia mahdollisuuksia olla mukana ja kehittää lajejamme. Myös tekemistemme mittareita on liitetty mukaan hengästyttävä määrä. Strategia on hyvä kartoitus, mutta arvelen, ettei se ole kulunut kentän käsissä eikä muuttunut halutuksi toiminnaksi. Toki aiemmin viittaamani haasteet ovat olleet siihen myös vaikuttamassa.

Minulle strategia on yksinkertaisempi juttu. Meidän pitää tietysti ymmärtää nykyinen tilamme. Sen jälkeen pitää pohtia, millaisia tulevaisuuksia pitäisi ylimalkaan tarkastella. Näistä sitten valitaan ensin realistiset tavoitteet, keinot niiden saavuttamiseksi ja sitten vielä voimavarat, joilla nämä pannaan käytäntöön. Lopuksi asetetaan tekemiset tärkeysjärjestykseen.

Mittareita pitää olla, mutta ei liikaa. Pidän lajiemme harrastajamäärää lahjomattomana mittarina ja ainakin itselleni sen muutos kertoo onnistumisesta tai epäonnistumisesta tässä tehtävässä.

Nopea päätös

Sain muutama viikko sitten yllättävän puhelun vanhalta ystävältäni. Hän kertoi, että lähestyvässä liittokokouksessa voidaan joutua tilanteeseen, jossa valitaan uusi puheenjohtaja Suomen kaukalopallo- ja ringetteliitolle. Hänen viestinsä henki ainakin lievää huolestuneisuutta siitä, miten voitaisiin päästä yli liiton johtamiseen liittyvistä haasteista.

Kotvanen kului ennen kuin hän sai kysyttyä, voisinko harkita asettumista ehdokkaaksi, jos kokous päätyisi uuden puheenjohtajan valintaan.

Olin kovasti otettu siitä, että lähes kaksi vuosikymmentä ringettereservissä ollutta edes kysyttiin uudelleen mukaan. Jotain hyvää olin varmaan jättänyt jälkeeni. Yhdessä sen kanssa, että minulla on aikaa käytettävissäni, asiaa ei tarvinnut pitkään harkita. Annoin nimeni käyttöön siinä puhelussa. Se, että samainen ystäväni soitti uudelleen seuraavana päivänä varmistaakseen, että olin edelleen myönteisellä kannalla, tuntui jo vähän varmistelulta. Olen aina tehnyt elämäni suurimmat päätökset nopeasti ja tottunut luottamaan tapaani hahmottaa päätösteni seuraukset. Lisäksi minulla on ollut yli kaksi vuosikymmentä vierelläni niin vahva tuki, ettei ole tarvinnut horjua.

Useampi ihminen lajiemme parista – nykyisiä ja entisiä – otti minuun yhteyttä onnitellakseen valinnan johdosta, mutta myös kertoakseen menneistä tapahtumista omasta näkökulmastaan. Tuntui siltä, että käsiini työnnettiin lähinnä haasteita ja kiistoja. Tämä ei sinänsä yllättänyt ja tiesin, että tekemiseni alkumetreillä painopisteeksi muodostuisivat ongelmanratkaisutilanteet. Jotain on jo ratkottu ja saatu siirrettyä historiaan. Tavoitteenani on saada kielteinen vire vähenemään ja lisätä myönteistä energiaa kohdistamalla rajalliset voimavaramme niihin asioihin, joista voimme olla ylpeitä. Nyt ja tulevaisuudessa.

Kuka olen?

Suomen kaukalopallo- ja ringetteliiton ylimääräisessä kokouksessaan valitsema puheenjohtaja täksi ja ensi vuodeksi. Olen toiminut aikanaan joukkueen johtajana ja puheenjohtajana keravalaisessa Shakers Ringette ry:ssä sekä myös Suomen ringetteliiton puheenjohtajana. Kaikesta tästä on kulunut pari vuosikymmentä, jotka ovat sekä haalistaneet että kirkastaneet muistoja.

Päällimmäisenä muistoina ovat hienot kokemukset, mahtavat vapaaehtoistekijät ja jääurheilulajimme edelleen liian piilossa olevien upeiden ominaisuuksien voima.

Toivon, että voin olla mukana yhteisessä pyrkimyksessämme vapauttaa tämä voima ja tarjota kaikille harrastajille ja toimintaa tukeville yhä hienompia mahdollisuuksia ja elämyksiä.

Yksin en saa mitään aikaiseksi. Yhdessä tehden rajat ovat vain omassa mielessämme.